Juho Leppänen

Jos kansallisvaltiot ovat "kuviteltuja yksiköitä", sitä ovat myöskin vähemmistöt

Yhtenä niistä ajatuksista, joita jokaisen liberaalin oikeinajattelijan on papukaijana hoettava, on ajatus siitä että kansallisvaltiot ovat "kuvitteellisia yksiköitä". Keskimääräinen akateemisesti koulutettu ihminen on oppinut hokemaan tuota kuvitteellista yksikköä aivan kuten muutama sukupolvi sitten hoettiin lmarxilaisuutta. Akateemisen koulutuksen pääasiallinen tarkoitus onkin, että älylliset rajoittuneet keskiluokan kakarat oppivat muutaman muotihokeman. Itsenäistä ajattelua löytyy siivojista ja katupummeista ja kaupan kassoista.

Mutta tarkastellaanpa väitettä kansallisvaltioista "kuviteltuina yksikköinä".

Jos kerran kansallisvaltiot ovat mielivaltainen käsite, miksi ne ovat menetyksekkäitä ja pitkäikäisiä? Kansallisvaltiot ovat kestäneet satoja vuosia ja saaneet paljon aikaiseksi, kuten koko teollisen vallankumouksen, kolmannen säädyn emansipaation ja liberaalin demokratian.

Ymmärrän tietenkin, että Benedict Andersonin alkuperäinen väite ei tietenkään tarkoita, että kansallisvaltio sinänsä oli kuviteltu, vaan että sen luominen vaati yhtenäisen identiteetin luomisen. Mutta kysymys silti on, jos kansallisvaltiot keksittiin yläpuolelta, miksi ne ovat pärjänneet niin hyvin.

Miksi ihmiset sitoutuvat alun alkaen edes sitoutuivat kuviteltuihin yksiköihin? Eurooppalainen liittovaltio ja globalisaatio ovat eliitin projekteja. Kaikkialla Euroopassa – ja Euroopan ulkopuolella – kansallisvaltioita pidetään suuressa arvossa. Kansalaiset pitävät omista maistaan

Jos kansallisvaltiot ovat keksitty asia, eikö sitten yhtä lailla vähemmistöt? Identiteettipolitiikan perusta, siis blokkiäänestämisen perusta, on ajatus muuttumattomista ja selkeärajaisista vähemmistöryhmistä. Eivätkö ne ole ihan yhtä paljon kuviteltuja kuin kansallivaltiot?

Esimerkiksi homoseksuaalisuus on synnynnäinen ominaisuus, jonka ei pitäisi johtaa kenenkään syrjintään. Mutta LBGTQ ryhmänä on ideologiaa ja kuviteltu yksikkö. Saamelaisuus on toinen esimerkki fiktiosta: saamelaiset eivät ole Suomessa yhtään sen “alkuperäisempiä” kuin muutkaan maan kansalaiset. Entäpä maahanmuuttajat yhtenäisenä ryhmänä? USA:ssa on järkeä puhua yhtenäisestä, historiallisen kokemuksen kautta syntyneestä afroamerikkalaisesta väestöstä, mutta Suomessa ei ole mitään mustien suomalaisten blokkia.

Kansallivaltioilla on vissit kielelliset, kulttuuriset ja jopa geneettiset taustansa. Vuosisatojen ajan Euroopassa ihmiset asuivat ja kuolivat samoilla sijoilla. Vanhasta kirjallisuudesta on helppo löytää vuosisatojen ajan esimerkkejä siitä, kuinka puhutaan Saksasta, Ranskasta, Englannista. Goethe kirjoitti kauan ennen yhtenäisen Saksan syntyä, ja silti tiedosti itsensä saksalaisena kirjailijana. Voltaire nimitti Aurinkokuninkaan aikaa yhdeksi ihmiskunnan suurista loistokausista. Kaarel XII taisteli Ruotsin kunnian puolesta. Kaikki tämä ennen 1800-luvun kansallisuusideologiaa. Eurooppa ei ole ollut monikulttuurinen: samat suvut ja perheet ovat asuneet samoilla alueilla vuosituhansia. Kansallisvaltiolle oli valmis tilaus.

Tosin Goethestä tai Voltairesta puhuminen Helsingin Sanomien tai Yleisradion toimittajille olisi täysin turhaa työtä, muista koulutetuista suomalaisista puhumattakaan.

Puhe kuvitteellisista yksiköistä, tietenkin, on politiikkaa: kyseessä on globaali ja federalistinen agenda. Sellaista agendaa saa toki demokratiassa ajaa. Mutta kansallisvaltiot ovat saaneet paljon hyvää aikaiseksi.

Onko se mitä niiden tilalle suunnitellaan, parempaa?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

6Suosittele

6 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat